Lapsuutta etsimässä

Vapaaehtoistyöt ja gradun aineistonkeruu katulasten ja -nuorten parissa on nyt lähtenyt käyntiin ja paluu tuttuihin ympyröihin Recifessä on sujunut suhteellisen kivuttomasti. Vastaanotto järjestöllä oli ihana, ja tuntui kuin olisi kotiin tullut.

Viime vuonna roolini järjestöllä oli ensin yleisenä vapaaehtoisena, ja myöhemmin sosiaalityön harjoittelijana. Sosiaalityöntekijöiden kanssa työskentelyssä painopiste oli enemmän lasten ja nuorten perheissä ja kotikäynneissä faveloihin. Koska tutkimukseni keskittyy katulapsiin ja -nuoriin, olen järjestöllä tällä kertaa aiempaa enemmän heidän kanssaan. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutustumaan lapsiin ja nuoriin vielä paremmin. 

Seuraa kuulumisia ja pohdintoja paluusta tähän maailmaan.

Katukasvatus on yksi järjestön keskeisimmistä työmuodoista katulasten ja -nuorten kanssa. Katukäynneillä järjestön sosiaalipedagogit tutustuvat nuoriin heidän omassa ympäristössään. He rakentavat luottamusta ja kertovat järjestön työstä. Tilanteesta riippuen nuorten kanssa keskustellaan, leikitään, piirrellään tai pelaillaan kadulla.

Aktiviteettien ohella pyritään työstämään nuorten elämäntilannetta ja sitouttamaan heitä osallistumaan järjestön  muuhun toimintaan. Nuoret ottavat työntekijät yleensä vastaan hyvin, mihin vaikuttaa varmasti järjestön toimintaan osallistumisen vapaaehtoisuus.

Kadun dynamiikka on hektinen. Kadulla nuoret ovat omassa ympäristössään, ja tämän ymmärtäminen ja kunnioittaminen on tärkeää.

Nuoret ovat usein kadulla tienaamassa, joko tehden töitä esimerkiksi myymällä vettä tai syötävää, kerjäämällä tai pesemällä autoja. Valitettavan yleistä on myös prostituutioon turvautuminen, niin tytöillä kuin pojillakin. Välillä keskitytään tienaamiseen, välillä kavereiden kanssa oleskeluun, välillä huumeiden hankintaan. Välillä leikitään, tanssitaan ja nauretaan.

Recifessä valtaosa kadulla olevista lapsista ja nuorista imppaa liimaa taukoamatta. Liimalla on rauhoittava vaikutus. Päihtymys vaikuttaa olennaisesti nuorten kanssa työskentelyyn. Vaikka työntekijät ymmärtävät ja tiedostavat nuorten addiktion, on sääntönä, etteivät nuoret järjestön toimintaan osallistuessaan saa käyttää päihteitä. Tämä tuo haasteen nuorten sitoutumiselle. Usein nuoret valitsevat päihteet, vaikka kokevat ristiriitaa siitä, että haluaisivat myös osallistua toimintaan. Huumeet, useimmiten siis kenkäliima, joskus myös kannabis ja rajuimmissa tapauksissa crack, määrittävät elämää kadulla paljon. 

Yöt ovat vaarallisimpia. Nuoret, jotka myös nukkuvat kadulla, viettävät yöt toinen silmä auki. Väkivallan ja hyväksikäytön uhka on aina läsnä. Aamu on turvallisempaa aikaa levätä, kun ihmisiä alkaa olla liikkeellä. Monet nuorista viettävät osan öistä kotona, osan taas kadulla. Joskus nuoret menevät asuntolaan, josta saattavat lähteä takaisin kadulle esimerkiksi siksi, että sääntöihin asettuminen on haastavaa, huumeet vetävät mukanaan tai asuntoloissa on hyväksikäyttöä.

Erilaiset katokset toimivat suojaisina nukkumapaikkoina.

Tyypillisiä oleskelupaikkoja ovat vilkkaat aukiot, kuten keskustan metro- ja bussiasemat sekä ostoskeskukset. Näillä paikoilla myös tienaaminen on helpompaa. Nuoret viettävät aikaa omissa porukoissaan, ja järjestön työntekijät tuntevat hyvin eri porukoiden tyypilliset oleskelupaikat.

Katutyössä tyypillistä on kävely pitkin kaupunkia. Joskus nuoria etsitään kilometritolkulla tuloksetta. Joskus nuoret löytävät uuden paikan, jossa alkavat viettää enemmän aikaa. Työntekijät pyrkivät pysymään ajan tasalla näistä paikoista.

Toisinaan vartijat saattavat ajaa nuoria pois aukioilta. Nuoret herättävät sivullisissa erilaisia tuntemuksia säälistä pelkoon. He rikkovat yleisesti hyväksyttyä sosiaalista järjestystä monin tavoin käytöksellään ja elämäntyylillään, ja usein viranomaisten ratkaisu tähän on nuorten kohtelu "häirikköinä" – ja valitettavan usein myös väkivaltaisesti.

"Ikuisesti kaivaten"

Seuraa esimerkki katuelämän traagisuudesta. Metroasemalla on edelleen jäljellä järjestön työntekijöiden tekemä muistokortti eräälle lapselle. Kyseinen lapsi oli 9-vuotias. Hän liikkui metron porukassa, jossa on paljon järjestölle tuttuja lapsia ja nuoria. Eräänä päivänä hänet tappoi joku aikuinen kadulta. Syy oli ilmeisesti se, ettei lapsi suostunut antamaan aikuiselle joko rahojaan tai liimaansa. 

Tapahtuneesta on nyt noin 1,5 vuotta. Kyseisen lapsen kuolema oli yksi ensimmäisiä päiviäni järjestöllä viime vuonna. Työntekijöiden kuultua uutisen, menimme kahden työntekijän kanssa tapaamaan nuoria metrolle ja keskustelemaan heidän kanssaan tapahtuneesta. Istuimme ringissä nuorten kanssa. He imppasivat liimaa ja kertoivat vuoron perään tuntemuksiaan tapahtuneesta. Nuoret itkivät, me itkimme. Tiedän jo nyt, että tulen aina muistamaan tuon tilanteen yhtenä sydäntä särkevimmistä hetkistä, joita tulen sosiaalityöntekijänä kohtaamaan. 

Valitettavasti kyseinen esimerkki ei ole poikkeus. Kuolema on paljon läsnä lasten ja nuorten puheissa. Toistuvasti he tuovat esiin, kuinka joku on tapettu joko kadulla tai heidän kotiyhteisössään. Joskus uhrit ovat aikuisia, joskus lapsia. Taustalla on usein huumebisnes ja siihen liittyvät velat. Joskus nuoret kuitenkin sanovat, ettei syytä ole ollut. Kuolema ja tappaminen ovat asioita, jotka kuuluvat elämään...

Joskus kyse on poliisiväkivallasta, jonka uhreiksi joutuvat aivan liian usein myös faveloissa asuvat, useimmiten tummaihoiset sivulliset. Paikallinen Black lives matter -liikehdintä on ollut taas aikaisempaa suurempaa, koska poliisiväkivalta faveloissa on lisääntynyt valtavasti kriisiytyneen poliittisen tilanteen vuoksi.

Yksi järjestön aktiviteeteista on Futista ja kansalaistaitoja -ryhmä faveloiden lapsille ja nuorille.

Vaikka olen järjestöllä pääosin katulasten ja -nuorten parissa, olen osallistunut välillä myös muihin aktiviteetteihin, joita järjestöllä on faveloiden lapsille ja nuorille. Nämä nuoret asuvat faveloissa ja ovat sosiaalisesti haavoittuvassa asemassa, mutta eivät ole katulapsia. 

Säännöllisiä aktiviteetteja katulapsille ovat taideterapia ja futis. Keskeisenä houkuttimena järjestön toimintaan osallistumiseen ovat myös ruokailu ja suihkumahdollisuus.

Yksi keskeisistä työmuodoista on myös viikoittainen maaseuturetki, hienolta nimeltään pedagoginen prosessi. Tämä on hyvin ainutlaatuinen työmuoto katulasten ja -nuorten kanssa. Järjestöllä on leirikeskus maaseudulla parin tunnin päässä kaupungista. Joka keskiviikko halukkaat nuoret lähtevät kahden työntekijän kanssa maaseudulle kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Ilokseni pääsen osallistumaan maaseuturetkille joka viikko.

Maalta löytyy lemmikkejä joka lähtöön.  Hämähäkkejä, torakoita, lepakoita... Lisäksi vessassa käydessä pitää aina tehdä rutiinitarkastus pönttöön sammakoiden varalta.

Lapset ja nuoret rakastavat maalle menoa. 

Maalla  on mahdollisuus hengähtää katuelämästä. Lepo on olennaista – usein ensimmäinen mielessä oleva asia on päästä nukkumaan. Monet nuoret kertovat nukkuvansa maalla paremmin kuin missään muualla. Maaseudulla nuoret eivät saa käyttää huumeita, joten nämä kaksi päivää toimivat myös pienenä huumevieroituksena. Tämä on iso syy sille, miksi välillä nuoria lähtee vain muutama – usein huumeiden jättäminen pariksi päiväksi on liian vaikeaa. Syynä on myös se, että rutiineihin sitoutuminen ja järjestölle tuleminen tiettyyn aikaan on monille haaste.

Mutta kuten kuvista näkyy, maaseutu on paikka tehdä käsitöitä, kokata, tehdä puutarhahommia, käydä uimassa, pelata, katsoa leffoja, tanssia ja kuunnella musiikkia. 

Maaseudulla nuorista välittyy hyvin erilainen kuva kuin kadulla. Levänneinä, hyvin syöneinä, upean taideteoksen valmistaneina nuorten kasvoilta välittyy ilo ja ylpeys. He ovat neuvokkaita, taitavia, avuliaita, ystävällisiä ja huomioon ottavia. Toki kadulla opitut selviytymiskeinot ja uhmakkuus ovat välillä läsnä, mikä on täysin luonnollista. Mutta nuorten olemuksesta välittyy lapsuus, joka kadulla on usein piilotettuna huumeiden ja kovan ulkokuoren takana.

Lasten ja nuorten kanssa pyritään käymään toistuvasti keskusteluja heidän elämästään.  Luottamusta rakennetaan pikkuhiljaa. Maaseudulla tämä onnistuu parhaiten, sillä maalla nuoret ovat usein vastaanottavaisempia keskusteluille. Keskusteluissa työstetään nuorten elämäntilannetta, toiveita ja tavoitteita. Kouluun paluu ja töiden tekeminen ovat monien nuorten haaveissa.

Kaikessa työssä lasten ja nuorten kanssa keskeinen kiinnekohta on perhe. Tavoite on pyrkiä työstämään nuorten perhetilannetta, ja tilanteen salliessa rohkaista ja auttaa nuoria palaamaan kadulta perheeseensä. Nuorten kanssa työstetään syitä kadulle päätymiseen, mahdollisuuksia auttaa perhettä ja tehdä kotikäyntejä, sekä pohditaan vaihtoehtoisia asumisratkaisuja. 

Usein tämä prosessi on hidas. Joskus nuori saattaa osallistua järjestön toimintaan ja käydä maaseudulla esimerkiksi vuoden, ennen kuin suostuu kertomaan perheestään, saati antaa luvan kotikäynnille. Perhenäkökulma on kuitenkin keskeinen, sillä monissa tapauksissa perhettä tukemalla voidaan tukea myös lapsia ja nuoria. Perhenäkökulma on myös graduni kannatteleva teema.

Kadulle päätymisestä ja perhetilanteista voi lukea lisää myös viime vuonna kirjoittamastani tekstistä täältä.

Tällaisissa merkeissä täällä sujuu arki. On selvää, että ahdistuksen ja toivottomuuden tunteet ovat läsnä työssä säännöllisin väliajoin. Monet nuorista ovat tuttuja viime vuodelta. Osalla tilanne on parempi, ja nuoret viettävät enemmän aikaa perheessään ja vähemmän kadulla. Joillain taas side katuun ja huumeisiin on vahvistunut. Ihmeratkaisuja tässä työssä ei ole, ja lasten ja nuorten elämäntilanteet ovat hyvin monimutkaisia. Itseäni helpottaa maailmantuskan hetkinä se, että tiedän maailmassa olevan paljon upeaa työtä tekeviä ammattilaisia ja toimijoita, jotka tekevät parhaansa auttaakseen.

Gradun aineistoa kertyy pikkuhiljaa joka päivä, vaikka välillä tuskailenkin asian kanssa.  Perheestä ja omasta elämäntilanteesta keskustelu on monille nuorille ymmärrettävästi arka aihe. Nuoriin tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen on tässä avainasemassa. Haluan ensisijaisesti kunnioittaa nuorten omaa halua kertoa tai olla kertomatta tilanteestaan. Osa nuorista on kuitenkin ihailtavan rohkeita ja avoimia. Olen kiitollinen myös järjestön työntekijöille, jotka ovat olleet ihanan rohkaisevia tutkimukseni suhteen. 

Päällimmäisin fiilis on ollut todella hyvä – tästä saa kiittää näitä upeita lapsia ja nuoria! 

Tässä oli taas pieni välähdys tästä maailmasta. Surua, pelkoa ja huutavaa eriarvoisuutta. Iloa, toivoa ja unelmia. Niin iso kirjo erilaisia värejä elämästä, ettei siitä pysty välittämään edes murto-osaa. 

Mitä seuraavaksi?

Viimeisimmän tekstin jälkeen on tapahtunut paljon, niin kuin elämässä usein on tapana. Palasin Brasiliavuoden jälkeen takaisin Suomeen ja kohtasin jo-niin-tutun paluushokin. Olen viettänyt aikaa läheisten kanssa, ja saanut tavata viime vuonna syntyneet upeat veljentyttöni. Aloitin kaksi työtä ja gradun teon. Kevät kului osin sumussa, kesä taas välähti ohi jättäen jälkeensä paljon naurua, iloa ja muistoja.

 

Jo Brasiliassa ollessani suunnittelin tulevaa graduani, sillä aikomukseni oli palata takaisin Recifeen keräämään aineistoa. Oikeastaan tämä gradusuunnitelma on ollut mielessäni jo vuosia, tosin hieman varovaisena haaveena. En voinut olla varma, löytyykö Brasiliasta paikkaa, jossa aineiston voisi luontevasti kerätä, ja joka olisi valmis ottamaan mut osaksi porukkaansa. Lisäksi paikallisiin byrokratioihin ja lupiin liittyvät aina omat kiemuransa. 

Onnekseni nämä haasteet ovat toistaiseksi selätetty, sillä sain juuri kuulla, että tutkimuslupani Brasiliaan on viimein hyväksytty! Whooooooo!!! Suuntaan siis parin viikon päästä takaisin Recifeen, jossa kerään syksyn ajan etnografista aineistoa jo tutussa, ihanassa järjestössä. 

Graduni aiheena on katulasten ja -nuorten perhesiteet Recifessä, Brasiliassa. Kerään aineiston etnografisesti osallistumalla järjestön toimintaan ja tapaamalla lapsia ja nuoria kuten aikaisemminkin, mutta tällä kertaa tutkijan roolissa. Kirjoitin järjestön työstä ja katulasten ja -nuorten tilanteesta Recifessä viimeksi mm. täällä ja täällä. Odotan innolla sitä, että pääsen syventymään aiheeseen lisää ja tapaamaan näitä upeita lapsia, nuoria ja heidän perheitään taas.

Koska säätötarinat ovat olleet oma henkireikäni ja tän blogin kyseenalainen kulmakivi (vieläkin muistelen lämmöllä Mosambikin viisumifarssia, joka sisälsi mm. paniikkireissun Tukholmaan suurlähetystöön pari päivää ennen lähtöä, epätoivoiset ristiretket Maputon maahanmuuttovirastoon vailla kielitaitoa sekä liftausretket Etelä-Afrikkaan ja viisumin ostamisen tiskin alta) -  nyt seuraa tutkimuslupa-avautuminen. 

Osa 1 - Valmistautuminen

Koska olen saanut jo oman osani byrokratiasekoilusta ulkomailla, päätin yrittää olla kaukaa viisas ja alkaa hoitamaan edessä häämöttävää tutkimuslupa-asiaa jo viime vuoden lopulla Brasiliassa ollessani. Kerroin paikallisille professoreilleni visiostani graduun liittyen, ja kyselin tutkimuslupakriteerejä. He ohjasivat olemaan yhteydessä silloisen vaihtoyliopistoni eettiseen tutkimuskomiteaan. Selvä homma. 

Haahuilin yliopiston kampuksella ja yritin löytää tätä komiteaa, johon löytyi epämääräinen osoite nettisivuilta. Kukaan kampuksella ei oikein tiennyt tämän mysteerikomitean olemassaoloa, mutta jatkoin sinnikkäästi kysymistä vastaan tulevilta opiskelijoilta, yliopiston henkilökunnalta ja vartijoilta. Lopulta lupsakan oloiset vartijat kampuksella totesivat itsevarmasti tietävänsä, missä komitea sijaitsee, ja lupautuivat ystävällisesti heittämään mut sinne. Lähdettiin köröttelemään toiselle puolelle yliopiston kampusta. Päästessäni kyseiseen rakennukseen, kenelläkään paikan päällä ei ollut tietoa tutkimuslupakomiteoista. Takaisin lähtöruutuun. Yhteensä muutaman tunnin yliopistolla hortoilun jälkeen lopulta löysin oikean komitean, joka sattui olemaan aivan saman paikan vieressä, jossa olin ihan aluksi hortoillut ja josta avuliaat vartijat olivat noukkineet mut aikaisemmin kyytiin.

Komiteaan päästessäni mut otti vastaan ihana sihteeri Inez. Tohkeissani naureskelin Inezille haahuilustani ja kerroin, kuinka tää komitean etsiminen tulee luultavasti olemaan hyvä metafora tulevalle hortoilulleni tutkimuslupabyrokratioiden sokkelossa. Inez naureskeli, mutta ei tosin eleelläkään kieltänyt sitä tosiasiaa, että edessä on aikamoinen rumba. Inez kertoi mulle ystävällisesti, mitä kaikkia dokumentteja lupiin vaaditaan ja kuinka prosessi etenee, ja rohkaisi mua pitäytymään ideassani. 

Osa 2 - Paperit kasaan

Saavuin Suomeen, yritin parhaani mukaan sopeutua takaisin, aloitin graduseminaarin, ja aloin tehdä niska limassa töitä gradun parissa - päästäkseni takaisin Brasiliaan. Tein brasilialaisia ohjeita seuraten 40-sivuisen tutkimussuunnitelman ensin englanniksi graduseminaaria varten (tää sivuhirviö ei ihan asettunut suomalaisiin lyhyt ja ytimekäs -raameihin). Tämän jälkeen käänsin samat 40 sivua portugaliksi ihanan brasilialaisen kaverini Giun avustuksella. 

Tämän jälkeen oli aika kerätä kasaan muut dokumentit. Suosittelu- ja hyväksymiskirje järjestöltä aineistonkeruuta varten. Oma Cv. Yksityiskohtainen aineistonkeruusuunnitelma. Graduohjaajani Cv. Piti etsiä myös brasilialainen graduohjaaja, johon psykologikaverini Itamar suostui - myös hänen Cv:nsä. Opintorekisteriote. Perustelukirje, jossa kerron syyn aineistonkeruuseen juuri Brasiliassa. Suostumuslomakkeet sekä lapsille, että heidän huoltajilleen. Suostumuslomake Tampereen yliopiston hallinnolta. Tähän asianajajien hyväksyntä. 

Aika ajoin lähettelin sähköpostia Brasiliaan eettiseen komiteaan kysyäkseni lisäohjeistusta. Sähköposteihini vastasi aina eri ihminen, kunnes pian aloin tunnistaa tutun nimen - Inez, ihana mamma, joka oli auttanut mua alkumetreillä vielä ollessani paikan päällä. Inez antoi mulle henkilökohtaisen Whatsappinsa, jotta pystyimme soittelemaan, koska olin todella hukassa ja yksin projektin kanssa. 

Väsäsin kaikki edellä mainitut dokumentit portugaliksi. Jes, vihdoin kaikki kasassa! Seuraavaksi oli vuorossa liittää koko paketti brasilialaiselle virtuaaliselle tutkimusalustalle, jonka arvioisin päivitetyn viimeksi vuoden 2005 aikoihin. Vääntämistä, kääntämistä ja muutama kirosana. Vihdoin - projekti lähetetty arvioitavaksi! 

Paitsi, että osassa papereista oli väärä leima. Toiseen olisi pitänyt laittaa allekirjoitus. Kolmannessa oli väärä riviväli ja neljännessä kaikki edelliset. Uusi yritys. Lähetä, jes! 

...kunnes oli aika määritellä, osuuko tutkimus johonkin erityiskategoriaan. Kategorioita olivat mm: 

-onko tutkimuksesi geenitutkimus

-tutkitko sikiöitä

-tutkitko alkuperäisasukkaita

-onko tutkimuksesi koordinoitu ulkomailla - check!

Ja näyttöön ilmestyi teksti: tutkimuksesi on ulkomaalainen, joten se tarvitsee Recifen eettisen komitean lisäksi myös Brasilian terveysministeriön hyväksynnän. S-iiiiiit. 

Tähän mennessä olin paininut dokumenttien parissa noin 4 kuukautta. 

Osa 3 - Komiteaa komitean perään

Hetken aikaa toivuin turhautumisestani, kunnes oli aika selvittää, mitä Brasilian terveysministeriön tutkimuseettinen komitea oikein tarkoittaa. Kaivelin infoa samaiselta vuonna 2005 päivitetyiltä nettisivuilta. Okei, muutama lisädokumentti, no biggie. Lisäksi terveysministeriö vaatii suomalaisen tutkimuseettisen toimikunnan hyväksynnän. WHAT? Siis yhteensä kolme komiteaa?!

Aloin selvittää, mistä tällainen toimikunta löytyy Suomessa. Onnekseni löysin tutkimuseettisen toimikunnan Tampereen yliopistolta, ja aloin ottamaan selvää aiheesta. Okei, toimikunta ei arvioi yleensä graduja. Lähetin anelukirjeen toimikunnalle, ja onneksi he lupasivat ottaa projektini arvioitavaksi lausuntoa varten. Alkoi siis taas dokumenttien väsääminen, tällä kertaa suomeksi ja englanniksi.  Vastasin lisäselvityspyyntöihin, perehdyin EU:n ja Brasilian tietosuojalainsäädäntöön tietosuojailmoituksen tekemistä varten, ja yritin parhaani taiteillakseni suomalaisten ja brasilialaisten käytänteiden välillä. Suomalaisen komitean kanssa hommat sujuivat onneksi ihailtavan hyvin, ja sain eettisen toimikunnan hyväksynnän! 1/3, wohoo!

Kesä kului, ja tutkimukseni oli Brasiliassa odottamassa arviointia. Whatsappailin välillä Inezille, joka lähetteli mulle ääniviestitse lisäohjeita jopa iltaisin ja viikonloppuisin kellonajasta riippumatta (vaikka en missään nimessä näin vaatinut). Toisinaan sain muokkauspyyntöjä joihinkin dokumentteihin, lisää leimoja, lisää selvityksiä. Inez kulki matkassa mukana koko ajan, ja lähettelin hänelle kiitokseksi fiilistelykuvia Suomen luonnosta. 

Vihdoin, noin puolen vuoden säätämisen jälkeen sain hyväksynnän komiteasta numero 2! Inez laittoi mulle ääniviestiä henkilökohtaisesti, onnitteli saavutuksesta, ja kertoi tutkimuksen lähtevän nyt terveysministeriön komiteaan. Inez pyysi mua kertomaan hänelle, kun saan lopullisen hyväksynnän. Lupasin näin tehdä.

Tutkimukseni oli vihdoin viimeisessä mystisessä komiteassa, johon mulla ei ollut mitään kontaktia. Lopulta sain myös tästä komiteasta selvityspyynnön, ja aloin taas muokkaamaan dokumenttieni pilkkuja ja rivivälejä (vaikka tässä kohtaa olin saanut jo kahdelta eettiseltä komitealta hyväksyvän lausunnon).

Viilasin, viilasin, ja lähetin - viimeistä kertaa!!

Fiilis on tällä hetkellä aivan mahtava! Naurattaa se, että gradunteko on vasta aluillaan, ja nyt jo olen uhrannut tähän projektiin aivan järjettömän määrän työtunteja, energiaa ja mielenterveyttäni. Mutta uskon, että kaikki on sen arvoista. Osasin odottaa, että tutkimusluvan saaminen kahden maan välillä,  ulkomaalaisena ja herkän tutkimusasetelman vuoksi ei tule olemaan helppoa - mutta silti tää säädön määrä osasi yllättää. Onneksi lopputulos on kuitenkin hyvä! 

Olen kuitenkin täysin sen kannalla, että eettinen arviointi ihmistieteissä on todella tärkeää, erityisesti lapsia tai erityisryhmiä tutkittaessa. En kiistä missään nimessä, etteikö oma tutkimusasetelmani olisi herkkä ja vaadi paljon pohdintaa ja suunnittelua. Olen kiitollinen siitä, että näin moni ammattilainen on antanut aikaansa projektini käsittelyyn ja antanut huomioita ja muokkausehdotuksia. Huvittaa vaan, että vähempikin olisi voinut riittää. 

Mutta lähtö lähenee! Onnekseni saan palata takaisin samaan kämppään, jossa asuin viime vuoden. Odotan tosi paljon ystävien, erityisesti rakkaan brassisiskoni Nathályan näkemistä sekä järjestölle palaamista. Varjopuolena taustalla painaa edelleen maan poliittinen tilanne, josta viime vuodenkin  aikana paljon kirjoitin. Uutiset presidentti Bolsonaron viimeisimmistä saavutuksista eli Amazonin paloista ovat olleet todella ahdistavaa luettavaa.

Ajan ja energiatasojen mukaan pyrin taas päivittelemään blogia paikan päältä - kuten aikaisemminkin, fiiliksestä riippuen joko maailmantuska- tai kevyemmillä aiheilla. Kiitos, jos olet tänne eksynyt. Halaus!